Suomen kieli kuuluu uralilaiseen kielikuntaan, sen suomalais-ugrilaiseen haaraan, johon kuuluvat myös esimerkiksi viro, eri saamelaiskielet ja unkari. Suomen kieli on agglutinoiva kieli. Suomen kielen sanat ovat taipuvia, ja kieliopillisia suhteita ilmaistaan taivutuksella, joten sanajärjestys lauseessa on "vapaa", toisin sanoen sillä ilmaistaan lähinnä informaatiorakennetta (uusi/vanha informaatio, jonkin lauseenjäsenen korostaminen). Suomen kielen puhujia on noin 6 miljoonaa. Näistä suurin osa asuu Suomessa, mutta vanhoja suomenkielisiä väestöryhmiä on Pohjois-Ruotsissa, Norjassa sekä Inkerissä. Siirtolaisuuden myötä uudempia suomalaisryhmiä on syntynyt Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan. Suurin nykyinen ulkosuomalaisryhmä on syntynyt sodanjälkeisen muuttoliikkeen tuloksena Ruotsiin. Suomen kielessä on puhujamäärän pienuuteen nähden paljon murteittaista vaihtelua. Monet murrerajat ovat ikivanhoja, itse asiassa vanhempia kuin "suomen kielen" käsite. Ennen keskiaikaa ei ollut suomen kieltä nykyisessä mielessä vaan joukko itämerensuomalaisia heimomurteita, joista Ruotsin rajan sisäpuolelle jääneet alettiin vähitellen lukea suomen kieleen kuuluviksi. Suomen yleiskieli nykyisessä muodossaan ei perustu mihinkään murteeseen sellaisenaan vaan syntyi tietoisten kompromissiratkaisujen tuloksena 1800-luvun kuluessa. Perinteisessä muodossaan murteita ei enää juuri puhuta, ja usein näkee väitettävän, että murteet olisivat kokonaan katoamassa. Jotkin murrepiirteet ovat kuitenkin säilyneet sitkeästi monilla puhujilla; voi sanoa, että perinteisten murteiden sijasta on yhä olemassa ns. aluepuhekieliä. Viime vuosikymmeninä monet suomalaiset ovat kiinnostuneet kotimurteensa elvyttämisestä. Kantasuomalaisen vaiheen jälkeen, suomen kielen erilliskehityksen aikana, suomen kielen sanasto on uusiutunut osaksi omalta pohjalta — suomen kieleen syntyy jatkuvasti uusia johdoksia ja yhdyssanoja — ja osaksi vieraiden kielten vaikutuksesta. Vanhemmat lainasanat on äänteellisesti täysin mukautettu suomen kieleen, esimerkiksi samanalkuiset konsonanttiyhtymät on yksinkertaistettu ja vieraat konsonantit korvattu suomalaisilla. Voimakkaimmin suomen kieleen on vaikuttanut suomalaisten vuosisatainen sivistys- ja hallintokieli ruotsi, josta on lainattu satoja sanoja. Myös yleiseurooppalaiset kulttuurisanat, aasista öylättiin, on usein saatu ruotsin kielen välityksellä. Venäjän kielestä on lainasanoja saatu etenkin itäisimpiin murteisiin, ja jotkin näistä ovat — osaksi kansanrunojen ja Kalevalan tuella, ja myös siksi, että useimmat suomalaiset eivät niitä vierasperäisiksi tunnistaneet — päässeet 1800-luvulla yleiskieleen (esimerkiksi leima, rotu, viesti). Suomen kirjakieltä luotaessa suosittiin muista kielistä otettujen lainasanojen (ns. sivistyssanojen) sijasta suomenkielisistä sanavartaloista johdettuja uudissanoja: kirja - kirjasto, puhe - puhelin, oppi - yliopisto, muovata - muovi. Uusien sanojen keksiminen on kuitenkin ollut hiipumaan päin ja kansainvälistymisen myötä myös suomen kieleen syntyy nykyisin yhä enemmän lainasanoja. Suomi lainaa sanoja yleensä joko muuntamalla ne kieliasuun sopiviksi tai käännöslainoina. Eräs tunnetuimmista nykyisistä keksityistä sanoista on matkapuhelinta tarkoittava nimi kännykkä.
katarina12